Intohimoinen keräilijä

Kanslianeuvos Lauri Jäntti on syntynyt vuonna 1909 Porvoossa. Hän innostui vanhojen esineiden keräilystä jo varsin varhain. Ensimmäiset esineet kokoelmiinsa hän hankki jo ennen sotia. Kertomansa mukaan hän jo ensimmäisillä palkkarahoilla osti taidetta ja vanhoja esineitä.

Kaupunkilaispoika Lauri Jäntti innostui talonpoikaiskulttuurista ja sen keräilystä todenteolla avioiduttuaan Kuuskosken kartanon tyttären Maija-Leena Kuuskosken kanssa 1934.

Hän kertoo kierrelleensä aina vapaa-aikoinaan löytöretkillä vanhain tavaroiden liikkeissä sekä huuto- ja romukaupoissa Helsingissä ja eri puolilla Lounais-Suomea.

Lauri Jäntti on julkaissut myös kolme kansatieteellistä kirjaa, joista varsinkin vuonna 1970 ilmestynyt klassikko "Talonpoikaisesineistön katoavaa kauneutta" esittelee kuvin ja sanoin Koskipirtissä ja sen Museotalossa olevaa esineistöä. Kaksi muuta kirjaa ovat "Oi niitä aikoja" ja "Isoäitien aika". Lisäksi häneltä on ilmestynyt useita sotakirjoja.

Kokoelman taustaa

Lauri Jäntin harrastus kauniisiin esineisiin on ollut elinikäinen. Ensimmäiset esineensä hän on löytänyt jo ennen sotia. Lauri Jäntti kertoo hankkineensa esineistön pääasiassa vanhain tavarain liikkeistä sekä Lounais-Suomen huuto- ja romukaupoista, joihin hän teki löytöretkiä. Liikkuessaan ympäri Suomea hänellä oli kyky löytää kokoelmaan sopivia esineitä yllättävistäkin paikoista.

Kokoelma sijoitettiin Kuuskosken pirttirivinä tunnettu rakennukseen. Se oli kartanon palkollisten arkisen aherruksen keskus, kunnes se jäi tyhjilleen pian sotien jälkeen. Siitä lähtien talo sai rapistua käyttämättömänä kunnes Lauri Jäntin puoliso, Leena Jäntti (s. Kuuskoski) lunasti sen veljeltään vuonna 1963. Rakennuksen kunnostaminen - rakennusta oli käytetty välillä jopa kanalana - kesti heiltä vuoteen 1967. Koskipirtti oli alkuvuosina kesäkahvilana. Pihapiirissä sijaitseva entinen meijerirakennus avattiin muutamaa vuotta myöhemmin nykyisenä Museotalona. Nykyisin Lauri Jäntin kokoelman omistaa Koskipirtin museosäätiö. Toiminnasta vastaa Jänttien tytär Marjukka af Heurlin.

Lauri Jäntti keräilijänä

Ohjenuoranaan Lauri Jäntti kerätessään ja taltioidessaan esineistöä Museotaloon ja Koskipirttiin on pitänyt valtionarkeologi J. R. Aspelinin sanoja kaupunginhallitukselle puoltaessaan Luostarinmäen suojelua: ”Olen tullut muistoja kunnioittamaan ja suosimaan, kun minulle on selvinnyt, että juuri niistä johtuu ihmisen rakkaus kotiin, kotiseutuun, kansaan ja isänmaahan, se rakkaus, joka antaa voimia elämänsä kuormia kantamaan ja kestämään. Niitä muistoja on kunnilla ja koko kansallakin, samoin kuin yksityisillä kansalaisillakin, ja niiden merkitys on sitä suurempi jota suuremman yleisön mieltä ne koskettavat tai voivat kosketella nyt ja vasta.”

Keräilijä Lauri Jäntti toteaa: ” Näitä vanhoja esineitä kerätessä olen huomannut sen, että talonpojan sielussa on ollut arkisiakin esineitä tehdessä tavoitteena kauneus. Silmä lepää heidän ratkaisuissaan. Minä pidin vanhojen tavaroiden keräilystä ja niiden historiasta. Ne ovat nyt Auran Museotalossa. Talonpoikaiskulttuuria. Sitä minä arvostan. Kauneutta ihan tavallisen arjen työvälineissä. ”

Vanha tavara, erityisesti arkisiin askareisiin liittyvä tavara, heijastaa yhteiskunnan tilaa. Aikojen saatossa on hävitetty paljon vanhaa. Tavarat voivat olla joko arvokkaita tai vähempiarvoisia, mutta niiden arvo ei ole mitattavissa rahassa, vaan niissä tunteissa ja muistoissa, joita ne meissä herättävät. Me voimme ihailla taitavien käsien jälkeä, kuvitella miten ne ovat käyttäjäänsä palvelleet ja saada itsellemme selkeämmän kuvan menneen ajan elämästä.

Keräilijä poikkeaa tavallisesta kuluttajasta. Tavallinen kuluttaja haluaa uusia esineitä, jotka hän myöhemmin mahdollisesti hylkää. Keräilijälle esineillä on aivan erityinen merkitys riippumatta niiden rahallisesta arvosta. Ne ovat osa hänen mielikuvaansa maailmasta.